"Suomen vihatuin koiraihminen"

Olen aina nähnyt koiria kaikkialla, minne vaan katson. Monesti ne eksyvät valokuviini kuin tilauksesta, vaikka enhän minä edes osaa kunnolla viheltää.

Ei ole mennyt päivääkään ilman yhteydenottoa. Minulla pitäisi olla Excel-taulukko ja kirjanpitäjän hermot, jos haluaisin pysyä perillä siitä, kuinka moni koiranomistaja minua on viime kuukausien aikana lähestynyt.

Lumipalloefekti sai alkunsa joulukuussa 2022, jolloin julkaisin Helsingin Koiramessuilta ottamiani valokuvia. Kun ne saavuttivat näyttelyväen silmät, nousin hetkessä Suomen vihatuimmaksi koiraihmiseksi. Naiseksi, joka ”kutsuu itseään kuvajournalistiksi” ja naiseksi, jonka "pitäisi hävetä” ja ”pyytää anteeksi” sitä, että on kuvannut julkisella paikalla tapahtumassa, jossa vierailee vuosittain yli 10 000 ihmistä.

Yhdessä ottamassani koiramessukuvassa tupeerataan coton de tuléar -rotuisen koiran turkkia ja suihkutetaan siihen hiuslakkaa. Se oli monelle liikaa. Instagram-tilistäni tuli hetkeksi aikaa näyttelyväen tunkio. Kommenteissa keskusteltiin siitä, minkä merkkistä hiuslakkaa valkoiseen turkkiin laitettiin. Ei siitä, miksi koiralla on turkki, jota täytyy viimeistellä ihmisille tarkoitetuilla muotoilutuotteilla. Kuviani kuvailtiin provosoiviksi. Ikään kuin olisin kävellyt koiranäyttelyyn kommandopipo päässä, käskenyt ihmisiä pukeutumaan kuin englantilaisille teekutsuille ja sen jälkeen käskyttänyt puunaamaan narun päässä nyittäviä fifejä marionetti-nuken tavoin.

Ei, minähän kuljin paikan päällä valokuvaaja-kaulapannan kanssa ihan muina raymondchandlereina. Oli aivan sama, minkä kehän vieressä pällistelin. Jossain nurkassa oli aina joku, joka tarttui koiran olemattomaan kuonoon tai häntään. Riippumatta siitä, minkä hetken kohdalla ehdin painaa laukaisinta. Mitä enemmän näin, sitä nopeammin turruin näkemääni. Toisena kuvauspäivänä koirien verestävät silmät, tassujen valtavat ihopoimut ja maata pitkin raahaavat luppakorvat edustivat peruskauraa.

Pyörin Nikonin kanssa keskellä näytelmää, jonka pääosaa esitti ihminen. Sen paras ystävä oli sivuosassa, lähinnä statistin roolissa. Kun myöhemmin kerroin televisiossa parhaaseen katseluaikaan siitä, että koirat olisivat mieluummin metsässä kuin näyttelykehässä, minä todella tarkoitin sitä. En sillä tavalla, kuten väärinymmärtäjät ymmärsivät. En minä halua, että kaikki Suomen koirat muuttaisivat teltan kanssa metsään ja pystyttäisivät Temptation Islandin tapaan leirinuorion ja seurustelisivat keskenään. Minä haluan, että ihmiset lopettavat koirien käyttämisen hyödykkeinä. Elävän eläimen ei pitäisi olla 2020-luvulla kenenkään egon jatke tai statussymboli.

En ole koskaan eläessäni ollut tällaisessa ristitulessa. On ihmisiä, jotka ylistävät tekemiseni taivaisiin ja niitä, jotka toivoisivat, ettei minua olisi olemassa. Saan samanaikaisesti päälleni suunnatonta vihaa ja sellaisia rakkauskirjeitä, jotka haluan kehystää seinälleni. Tunnen koiraihmisten pulssin. Olen osunut kohtaan, joka aiheuttaa toisille ihottumaa ja toisilta parantaa sen. On niitä, jotka jäävät kiitollisuuden velkaan ja niitä, joiden elinkeinoon teen koiranpennun mittaisen loven.

On kaksi sanontaa, joita en halua vähään aikaan kuulla. Kun joku kirjoittaa: ”Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa”, silmäni pyörähtävät akselinsa ympäri. Jos joku vielä kerran erehtyy ja kirjoittaa, että minulla on mennyt puurot ja vellit sekaisin, tilatkaa ambulanssi.