Tarina

Sykettä ei enää kuulunut. Painoin koiran silmät kiinni ja peitin ne silkkihapsuisilla korvilla. Siinä se makasi, täysin liikkumatta, sideharso tassunsa ympärillä. Koira, jonka kanssa en enää koskaan lähtisi metsälenkille. Painoin kädet kasvojani vasten ja annoin ripsivärin levitä. Se oli ensimmäinen kerta, kun kohtasin kuoleman saman pöydän äärellä. Mitään ei ollut enää tehtävissä.

”Jätän sinut hetkeksi yksin”, eläinlääkäri sanoi ja sulki oven perässään.

Dolly nukahti ikiuneen pelkääjänpaikalle. Sinne, mihin se aina hyppäsi, kun näki avoimen oven ja mahdollisuuden päästä autokyytiin. Kun eläinlääkäri antoi sille viimeisen rauhoittavan piikin klinikan pöydällä, ystäväni oli jo jossain toisaalla. Kaukana siitä maailmasta, johon se luotiin lämmittämään kuninkaallisten varpaita ja sittemmin miellyttämään kaikkia meitä seurakoiraihmisiä, jotka emme pystyneet vastustamaan ruskeita nappisilmiä ja pulleita poskia. 

Minä olin yksi heistä. Vuonna 2001 Suomessa rekisteröitiin 628 cavalier kingcharlesinspanielin pentua, joista yksi päätyi minulle. Olin 14-vuotias 4H-liiton kouluttama dogsitter, joka oli käyttänyt vuosia elämästään kinuamalla koiraa. Osasin kaikki kirjaston koirakirjat ulkoa, mutta vanhempani pitivät intoani ohimenevänä. Toisin kävi.

Kasvoin nuoreksi aikuiseksi seuraamalla kulttia, jossa puhdasrotuisuus ja harrastaminen ajoivat liian usein koirien hyvinvoinnin edelle. Kulttia, jossa handlerit ravasivat puku tai minihame päällä kehässä ja toivoivat, että tuomari huomaisi sen. Korko- ja lakerikenkien vieressä pyörivät puolikuristetut pikinokat olivat osa näytelmää, vaikka loppupeleissä omistajan status ja asema painoivat palkintomittelössä enemmän kuin koira, jota esitettiin kehässä.

Tuo näytelmä on edelleen käynnissä, vaikka ensimmäisen koirani syntymästä on kulunut yli 20 vuotta. Cavalier kingcharlesinspanieleiden kasvattajat ympäri maailmaa valitsevat jalostuskoiria edelleen näyttelytulosten perusteella, vaikka valtaosa kasvateista päätyy lapsiperheiden lemmikeiksi. Brittiläinen koirarotu oli aikoinaan kokonaan häviämässä, kunnes se elvytettiin toisesta maailmansodasta selvinneiden kuuden kantakoiran voimin. Vuosien saatossa rotupuhtauden vaaliminen on johtanut sisäsiittoisuuteen, suljettuihin populaatioihin, yksipuolisiin geeneihin ja lukuisiin perinnöllisiin sairauksiin. Niihin, jotka lopulta veivät ensimmäisen koirani hengen.

Nykyään lähes jokaisella cavalier kingcharlesinspanielilla on epämuodostuma kallossaan, ja joka toisella 5-vuotiaalla cavalierilla sydämen läppävika. Meillä on sairaana syntyviä rotuja, jotka eivät pysty lisääntymään ilman ihmisen apua ja rotuja, joiden kasvattamisen pitäisi olla eläinsuojelurikos. Vaikka elämme maailmassa, jossa ei varsinaisesti ole pulaa koirista, niitä tuotetaan tänne tietoisesti lisää. Ilman ihmistä saman lajin rodut sekoittuisivat ja lakkaisivat olemasta. Silti osa meistä harjoittaa edelleen 1800-luvun tieteellistä maailmankuvaa, vaikka sen pitäisi elää enää historiankirjoissa.

Miksi satutamme eniten niitä, joita väitämme rakastavamme?

Seuraa somessa:
#koirahaudattuna
homeenvelope