Koirien ulkonäkökeskeinen jalostus on johtanut ongelmiin, tietää eläinlääketieteen professori Marjatta Snellman

Marjatta Snellman on palkittu eläinlääkäri ja diagnostisen kuvantamisen professori, joka on puhunut koirien jalostamisesta johtuvista ongelmista 40 vuotta. Tässä jaksossa keskustelemme eläinlääketieteen pioneerin kanssa äärimmilleen viedyn jalostuksen ongelmista ja siitä, miksi jotkut koirarodut taistelevat samojen terveysongelmien kanssa vuodesta toiseen. Mitkä ovat suurimpia jarruja muutoksessa? Mihin tarvitsemme rotuja, joiden täytyy nukkua lelu suussa, jotta ne saavat henkeä?

Jenna: ”Melkein kaikki talvisodassa palvelleet sotakoirat olivat saksanpaimenkoiria. Mitä Marjatta luulet, pärjäisivätkö tämän päivän saksanpaimenkoirat vielä rintamalla?”

Marjatta: ”Eivät varmasti. Minulla on paljon tietoa asiasta, sillä olen ollut yhteyksissä rajavartiostojen ja poliisien kanssa, jotka käyttävät näitä koiria ja ovat olleet hyvin tuskissaan niiden kyvyistä.”

Jenna: ”Se oli lyhyt ja ytimekäs vastaus. Minä olen toimittaja Jenna Lehtonen ja sinä luet Koira haudattuna-podcastia, joka pureutuu koiramaailman epäkohtiin ja antaa äänen niin koiran omistajille, kun koira-alan asiantuntijoille.

Marjatta Snellman, olet palkittu eläinlääkäri ja diagnostisen kuvantamisen professori, joka on puhunut koirien jalostamisesta johtuvista ongelmista yli 40 vuotta. Jos sinulla olisi valta muuttaa historiaa, niin mikä olisi se hetki, johon haluaisit mennä väliin?”

Marjatta: ”Vuosi olisi varmaan jo 1950, mutta olin niin pieni silloin, ettei kukaan välittänyt kuunnella.”

Jenna: ”Mitä silloin tapahtui?”

Marjatta: ”Se oli sitä aikaa, kun koira alettiin käyttää näyttelyissä. En asiasta paljoa ymmärtänyt, mutta minulla oli lapsellinen ajatus, että ne olivat kaikki niitä hienoja koiria.”

Jenna: ”Puhutaanko nyt nimenomaan 1950-luvun Suomesta?”

Marjatta: ”Kyllä, silloin olin Suomessa, vaikka aiemmin olin ollut paljon myös Ruotsissa.”

Jenna: ”Määritellään heti aluksi termi jalostus. Miten se eroaa pentujen teettämisestä?”

Marjatta: ”Jalostuksella on korkealentoinen pyrkimys, jossa seuraavan sukupolven toivotaan olevan parempia kuin vanhempansa jonkin ominaisuuden suhteen. Esimerkkinä lehmä, joka on aika selkeä esimerkki. Halutaan, että seuraavalla sukupolvella olisi parempi maidontuotanto- tai lihantuotantokyky. Se voidaan mitata ja iloita, että on onnistuttu jalostamaan parempaa tuotantoa. Koiran kohdalla ei ole ihan näin helppoa ajatella yksinkertaisesti. Siinä puhutaan niin paljon useammasta ominaisuudesta. Kohdallaan täytyy olla väri, luonne, ulkonäkö ja mitkä milloinkin ihmisen mieltymyksiä ovat.”

Jenna: ”Jos ajatellaan kasvattajia tällä hetkellä, kuinka moni teettää pentuja ja kuinka moni jalostaa koiria? Mikä on näkemyksesi?”

Marjatta: ”Ei ole mitään sellaista, mikä tukisi väitteitäni, mutta tiedän, että joukossa on hyvin paljon heitä, jotka ovat sielultaan jalostajia. He ovat enemmänkin koiraharrastajia, ehkä se on parempi sana kuin jalostus. He ovat tavallisia koiran hankkijoita, eivätkä tiedä, mitä ominaisuuksia tulisi edes miettiä.”

Jenna: ”Olen samaa mieltä. Tässä vaiheessa ehkä myös hyvä kertoa, että olemme tehneet sinunkaupat Marjatan kanssa, jos ihmettelette, miksen teitittele vanhaa rouvaa. Jos mietimme eri koirarotujen syntyä, täytyy pakittaa aina 1800-luvulle asti, milloin järjestettiin maailman ensimmäinen koiranäyttely. Silloin rotukoirista tuli eräänlainen yläluokan vaurauden symboli. Millainen merkitys koiranäyttelyillä on ollut rotukoirien jalostuksessa?”

Marjatta: ”Oikeastaan ratkaiseva merkitys. Siinä alettiin kiinnittää huomiota juuri ulkonäköön. Oli paljon naisia, joilla oli aikaa ja halua edistää koristeellisten koirien sopeutumista yhteiskunnalliseen hienostuneeseen elämään. Pieniä koiria oli esimerkiksi mukavaa pitää sylissä. Erikseen oli lähinnä miesten käsissä ollut metsästyskoirien jalostus, jossa keskityttiin siihen, kuinka hyvin koirat toimivat metsästystehtävissä. Tavoitteet ja tulokset olivat aivan erilaisia. Toisista tuli toimivia koiria ja toisista ei tullut toimivia koiria, vaan koristeellisia koiria.”

Jenna: ”Koristeellisia koiria, se on hyvin sanottu. Voidaanko sanoa, että koiranäyttelyt olivat eliittinaisten puuhastelua?”

Marjatta: ”Kyllä se oli. Välillä miehetkin toivat komeita metsästyskoiriaan esille, mutta naisethan sitä enemmän tekivät. Hienostorouvilla oli siihen aikaan myös aikaa puuhastella tällaisten asioiden kanssa.”

Jenna: ”Totta. Miten ajattelet, jos katsotaan nykypäivän näyttelyitä, onko historiallinen ajatus edelleen vallalla? Tuppaavatko esittäjät olemaan enemmän naisia?”

Marjatta: ”Varmasti naiset ovat mukana, mutta varsin usein näkee myös koko perheitä, mikä sinänsä on varsin hauskaa. Tämä voi olla kunnollinen koko perheen harrastus, jossa lapsetkin ovat mukana. Se ei ole millään tapaa syrjivä ja naiset voivat olla siinä jopa parempia. Jos näyttelyt pidettäisiin ihmisten välisenä sosiaalisena tapahtumana, jossa koirat tapaavat, siinä ei olisi mitään pahaa. Mutta kun aletaan jakamaan palkintoja, niin palkintojen perusteet tekevät tilanteesta sellaisen, että on vaikeaa arvioida, onko se hyväksi vai ei. Ihmisillä on aina ollut halu kilpailla ja myös eläinten ja niiden kauneuden kautta. Siinä tullaan siihen, että tiet, jotka johtavat siihen, että ihminen saa koiransa korkeammalle tasolle, eivät ole ainakaan tieteellisiä. Ne ovat enemmän taiteenomaisia, kun haetaan tiettyä väriä tai muotoa.

Kysyin eräältä oikein tunnetulta ulkomuototuomarilta, että mitä hän haluaa nähdä parhaiten palkituissa koirissa ja hän vastasi, että koirat ovat hänelle kuin taideteoksia. Hän näkee tietyn muotoiset koirat tietyssä rodussa taiteellisena ihanteena. Siihen hän pyrkii sovittamaan nämä koirat, joita hän palkitsee.”

Jenna: ”Taiteellisena ihanteena, huh. Koirarotujen jalostustahan ohjaa rotumääritelmä, jota ei välttämättä ole päivitetty sataan vuoteen. Siitä huolimatta esimerkiksi chihuahuat tai mopsit näyttävät aivan erilaiselta kuin 1900-luvun alussa. Mistä se johtuu?”

Marjatta: ”Rotumääritelmissä sanotaan aina, että pitäisi olla sellainen tai tällainen ominaisuus. Valitettavasti tulkitaan niin, että ominaisuus tulisi olla mahdollisimman lyhyt tai mahdollisimman pitkä, aina jotakin äärimmäistä. Ominaisuuksia viedään kohti äärimmäistä ja siinä tulee se virhe.”

Jenna: ”Onko mielestäsi täysin subjektiivista se, miten rotumääritelmiä tulkitaan?”

Marjatta: ”Kaikki pyritään saamaan samalle tasolle pitämällä koiratuomareiden valmennuskursseja ja seurantatilanteita. Riippuu myös tuomarista, kuinka hän seuraa muiden toimintaa. Ideaalista olisi, että kaikilla olisi suunnilleen samat lähtökohdat, mutta näin ei vain ole. Se on jo kansainvälisesti erilaista. Italialainen tuomari varmasti näkee tietyt ominaisuudet aivan eri kannalta, kuin suomalainen tuomari. Missään nimessä tuomarointi ei ole objektiivista, sanotaan, että se on taidearvostelijan näkemys.”

Jenna: ”Muistatko, kun puhuit siitä, että koiranäyttelyt tulivat Suomeen 1950-luvulla. Milloin Suomessa havahduttiin ensi kertaa toden teolla rotujen terveysongelmiin?”

Marjatta: ”En nähnyt mitään yhtä ratkaisevaa päivää, mutta joukossa varmasti oli ihmisiä, jotka ajattelivat, ettei kaikki ole täysin hyvin. Koska harrastajapiiri on hyvin kilpailuhenkinen, siellä on aika vaikeaa yksilön sanoa, että tämä ei nyt käy, vaikka hän olisi nähnyt, että toiminnassa on ongelma. Koiraharrastajapiirissä, jossa on suorastaan hengellinen innostus koiran kauneuteen, on hyvin vaikeaa tuoda esiin tällaista mielipidettä. Toki mielipiteen voi sanoa, mutta sitten voi yleensä mennä johonkin muualle pitämään näyttelyitä ihmisten kanssa, jotka ovat saman henkisiä.

Yritystä tähän on ollut ja moni yhdistys on revennyt juuri sen tähden, että toiset ovat sanoneet, ettei tämä käy, koska he ovat nähneet tiettyjä epäkohtia. Monesti riidat myös muuttuivat hyvin henkilökohtaiseksi, kun ihmisten näkemys samasta koirasta oli hyvin erilainen. Jos näyttelyssä joku kysyy minulta, millainen koiran tulisi olla ja voiko hän ostaa tietystä kennelistä koiran, sanon, että menkää koiranäyttelyyn. Keskustelkaa siellä omistajien kanssa. Ei heidän koirastaan, vaan juurikin muista koirista. Muista koirista omistajat osaavat kertoa juuri sen, mikä on väärin ja miten ei saisi olla. Siitä alatte keräämään tietoa ja vedätte johtopäätökset. Kenelläkään ei ole absoluuttista totuutta, mutta kaikki tietävät toistensa koirista ne viat.”

Jenna: ”Voi miten hyvin sanottu. Näinhän se juuri on, koskaan ei pystytä katsomaan omaa koiraa kriittisesti, mutta aina kyllä muiden. Tästä siis vinkkiä kaikille. Jos menemme urasi alkuun, niin millaisen tiedon varassa rotukoiria kasvatettiin? Jos vertaan nykypäivään, mitä tiedon määrälle on tapahtunut?”

Marjatta: ”Tieto on aivan valtavasti lisääntynyt ja erityisesti se, miten itse kukin ihminen voi löytää tietoa. Sehän on aivan mahtavaa. Kenenkään ei tarvitse olla yhden tiedon varassa, vaan hän voi poimia kaiken tiedon, mitä löytää muualta. Kansainväliset yhteydet ovat erityisen tärkeitä, koska samat ongelmat ovat kaikissa maissa. Ongelmiin suhtaudutaan eri tavalla, mutta muiden maiden tiedoista saa hyvin paljon oppia. Internetistä saa todella paljon faktaa, toki siellä on paljon väärääkin tietoa. Täytyy silti sanoa, että nyt ollaan paljon onnellisemmassa tilanteessa – ainakaan ei voi sanoa, ettei tiennyt jonkin rodun ongelmista. Joku on varmasti jo saanut ongelman selville ja nostanut sen yleiseen tietoisuuteen. Kyse on vain siitä, kuinka uskaltaa tarttua asiaan ja kuinka rehellinen uskaltaa olla. Aiemmin olin vielä hyvin kirkassilmäisenä katselemassa näyttelyissä, kuinka ihania koirat ovat. Valitettavasti, kun tietoa tulee lisää, sitä tulee kriittisemmäksi.”

Jenna: ”Tiedon määrä on lisääntynyt, mutta entä ihmisten tiedonhakutaidot? Ovatko ne seuranneet perässä, jos ajatellaan ihan tavallisia koiranomistajia?”

Marjatta: ”Ei varmaankaan, sillä ihmisillä on hyvin vaihtelevia taitoja siinä, miten he pystyvät tietoa hankkimaan ja ennen kaikkea vastaanottamaan. Siinä on vielä isompi kynnys.”

Jenna: ”Kerroit aiemmin, kun keskustelimme puhelimessa, että olet käynyt puhumassa muun muassa Englanninbulldoggiyhdistykselle. Mitä silloin oikein tapahtui, kerrotko sen tarinan?”

Marjatta: ”Silloin olin hyvin nuori assistentti, enkä ollut saavuttanut minkäänlaista nimeä vielä silloin, eikä kukaan osannut pelätä minua. Minut kutsuttiin puhumaan, se oli vielä eläinlääketieteellisessä korkeakoulussa aikanaan salissa, missä oli hyvin pieni piiri ja pystyi keskustelemaan sekä kuulemaan sen, mitä mieltä ihmiset ovat. Minä puhuin siellä ja silloin ei tiedetty mistään hengitysvaikeuksista, ei ainakaan sillä tasolla mitä nyt. Minä puhuinkin pääasiassa vaikeista luustovioista, joita englanninbulldoggeilla on. Sekin taisi olla aivan tarpeeksi, sillä sen jälkeen minua ei ole enää ikinä kutsuttu sinne. En ollut niin sanotusti suosittu luennoitsija. Arvioin nuoren eläinlääkärin silmin bulldoggien kävelyvaikeutta ja pidin sitä huonona asiana, että niillä on niin paljon ontumista sekä vaikeita lonkkavikoja ja selkäongelmia. Muistan, kun nuorempi ihminen pomppasi ylös penkistä ja sanoi, ettei ole totta, meidänkin Otto käy joka päivä kanssamme postilaatikolla. Kun Otto vähän aikaa istuu, niin se kyllä kävelee sieltä takaisin. Sehän liittyy toki siihen, millaisia odotuksia meillä on koirien suhteen.”

Jenna: ”Kyllä voi ihminen olla pieneen tyytyväinen. Käsittämätön tarina, että ensimmäinen kerta tässä yhdistyksessä riitti.”

Marjatta: ”Niin se on, mutta kyllä he ovat joutuneet kanssani keskustelemaan sen jälkeen. Muutaman kanssa olen keskustellut esimerkiksi televisiossa. Muutaman muun lyhytkalloisen rotuyhdistyksen ihmiset ovat puhuneet minusta hyvin rumia esimerkiksi lehdissä. Kaikista eniten minua surettaa, että heidän mielestään minä vihaan tällaisia koiria. Hyvänen aika, jos vihaisin tällaisia koiria, eihän minun olisi mitään järkeä yrittää parantaa ja auttaa niitä. Minä todella pidän näistä koirista, mutta ne säälittävät minua ja katson velvollisuudekseni sekä ihmisenä että eläinlääkärinä auttaa niitä. Tätä ei oikein aina ymmärretä. Se, että ajatellaan minun olevan koirien vihaaja ja erityisesti tällaisten koirien vihaaja on satuttanut minua aika tavalla.”

Jenna: ”Tiedän tunteen, minulle on sanottu aivan samalla tavalla, mutta kumpikaan meistä ei istuisi tässä, jos vihaisimme koiria.”

Marjatta: ”Ei, ei todellakaan. Hauskempaa meillä olisi jossain muualla.”

Jenna: ”Kyllä. Asiantuntijoita on askarruttanut koirien ulkonäkökeskeinen jalostus jo vuosikymmenien ajan. Näin maallikkona tuntuu, että vuodet vierivät ja mikään ei muutu. Mistä tämä hitaus sinusta johtuu?”

Marjatta: ”Se on asia, jota minäkin olen paljon pohtinut. Se on niin paljon kiinni ihmisen sielunelämästä ja tunne-elämästä. Uskon, että tässä olisi hyvä apu sielutieteen tuntija, eli psykologi tai psykiatri, joka auttaisi ymmärtämään ihmisiä tässä tilanteessa. Pelkkä terve järki ei auta ymmärtämään, miksi ihmiset eivät hyväksy totuutta, joka olisi heille ja varsinkin heidän rakkaille lemmikeilleen eduksi. Se minua ihmetyttää ja siinä on se hitaus. Jos löytyisi joku ihmisasiantuntija, joka pystyisi antamaan ohjeet, miten käsitellä ihmisiä ja puhua heille. Minä vetoan tunteisiin ja järkeen, mutta se ainakaan riitä. Jotain ihmeellistä pitäisi tehdä.”

Jenna: ”Minäkään en tiedä, mikä se ihmeellinen olisi. Kun katsoo historiaa, tuntuu siltä, että kaikki keinot on jo käytetty.”

Marjatta: ”Kyllä, vaikkei onneksi sentään hyvin rikollisia aseita.”

Jenna: ”Niin. Toki esimerkiksi Alankomaissa ollaan tekemässä lakia, joka mahdollisesti kieltäisi lyhytkuonoisten koirien omistamisen.”

Marjatta: ”Näin on ja myös Norjassa ollaan aika pitkällä ja Saksastakin on kuulunut, että siellä saattaisi tapahtua asian suhteen jotakin. Se riippuu hyvin paljon järjestöistä. Etenkin lyhytkalloisten kanssa on vaikeaa Englannin asenne, sillä englanninbulldoggi on heidän kansalliskoiransa. He sanoivat jo silloin, kun Englannin piti liittyä Euroopan Unioniin, että he eivät liity, jos englanninbulldoggin rotumääritelmään kajotaan.”

Jenna: ”Eli kovin sitkeästi pidetään kiinni?”

Marjatta: ”Kyllä, se on jonkinlainen vaakunaeläin heille. Mutta siinä maassahan on loistava taistelija Jemima Harrison, joka ymmärtää ja tietää asioista. Hän ei ole eläinlääkäri vaan biologi. Hän on kääntänyt Kennelliiton kelkkaa vähän toiseen suuntaan ja saanut paljon kansainvälistä huomiota. Minulla on ollut onni keskustella hänen kanssaan. Hänestä löytää sen samankaltaisuuden, että hän ihmettelee, miksi ihmiset eivät ymmärrä kenen hyväksi asioita tehdään.”

Jenna: ”Vaikka nenän eteen laitettaisiin tieteellisiä tutkimuksia ja faktatietoa, silti ajatellaan, että on vain mielipidekysymys saako mopsi henkeä. Eihän se ole enää mielipidekysymys.”

Marjatta: ”Eihän se ole. Myönnän, että ensimmäisinä vuosina minulla oli valtavia vaikeuksia, kun ei ollut loppuun tehtyjä tutkimuksia ja geneettinen tieto oli hyvin vajavaista. Luin paljon ulkomaista kirjallisuutta ja keräsin tietoa. Mutta kun minulta kysyttiin, kuka on todistanut, niin ei meillä ollut vielä todisteita. Mutta nyt, kiitos minun, voin onnitella itseäni, sillä kalastin tälle rannalle Hannes Lohen Torontosta. Puhuimme tuntikausia Atlantin yli asioista. Kennelliitossahan se on hyvää, että koirat rekisteröidään ja kaikista koirista saadaan tiedot. Kun hän kuuli tämän, hän muutti Suomeen ja on edistänyt koiratietoutta. Samat sairaudet, jotka vaivaavat koiria ovat myös ihmisillä. Hän ei myöskään ole eläinlääkäri, mutta on pystynyt kääntämään oman tietopankkinsa niin, että saa apurahat ihmisten tutkimukseen. Siinä samassa hän antaa koirien hyötyä tästä, sillä geneettiset tutkimukset ovat aivan samat.

Ensimmäisen kerran kuulin hänestä, kun hän oli selvittänyt mäyräkoiran lafora-sairauden, eli erityisen epilepsiasairauden. Se on myös ihmisillä ja aiheuttaa lapsen kuoleman hyvin varhaisessa vaiheessa. Se teki minuun suuren vaikutuksen. Tätä samaa hän pystyy soveltamaan välittömästi ihmisten auttamiseen. Mitä pidemmälle tutkiimme koiria ja ymmärrämme niitä, sitä enemmän voimme edistää myös ihmisten terveyttä. Siinä tietenkin on se rajoitus, että ihmisten lisääntymistä ei rajoiteta millään tavalla, mikä on ihan hyvä. Sielläkin tietous asioista voisi olla hyväksi, ettei suotta lapsilla ole hirveää epilepsiaa ja heidät menetetään hyvin varhaisessa vaiheessa.”

Jenna: ”Koirien sairaudet ovat käsittääkseni hyvin paljon samoja kuin ihmistenkin?”

Marjatta: ”Hyvin suurelta osalta. Hannes Lohi on tuonut ne faktat tähän maahan, mutta ei se ole äkillisesti muuttanut kelkan suuntaa parempaan. Totta on, että nyt on faktaa, mitä voi näyttää eri kuviossa. Kyllä se on jonkin verran vaikuttanut. Esimerkiksi Suomen Pystykorvayhdistys on ottanut Hannes Lohelta saamansa tiedot käyttöön ja jalostavat nyt oikeasti mahdollisimman terveitä suomenpystykorvia. Nehän ovat sinällään terveitä, mutta epilepsia oli niillä suuri ongelma. Siinä on menty parempaan ja minä olin mukana tässä toiminnassa ja hengessä mukana. Ihailen suuresti tätä yhdistystä. Pystykorva on ihannerakenteinen koira, jota ei ole ryhdytty repostelemaan, sillä se oli jo luonnon jalostuksen mukaan niin sopiva siihen toimintaan, mihin se on tarkoitettu.”

Jenna: ”Eli pisteet kansalliskoirallemme.”

Marjatta: ”Ja erityisesti niille ihmisille, jotka ovat älynneet säilyttää tämän aarteen.”

Jenna: ”Aivan, se on aarre. Uutta eläinten hyvinvointilakia on valmisteltu 10 vuotta ja Luonnonvarakeskuksen tuore selvitys listaa nyt useita erilaisia kriteereitä koirien jalostukselle. Uskotko, että nämä uudistukset tuovat käytännön hyötyjä koirille?”

Marjatta: ”On hyvä, että on taas jotain faktaa mihin vedota. Muuten käy niin kuin minulle kävi aikanaan, että ihmiset ajattelivat minulla olevan hulluja päähänpistoja ja olen taas keksinyt jonkin uuden sairauden. On hyvä, että ne ovat paperilla jonkin arvovaltaisen tahon kirjaamina.”

Jenna: ”Nimenomaan arvovaltaisen. On aika huvittavaa, että professorina sinun arvovaltasi ei riitä.”

Marjatta: ”Ei riitä. Arvovallan puutteesta ja hitaudesta sanoisin esimerkkinä kääpiöseurakoirarodut. Heidän puheenjohtajansa, hyvin tarmokas rouva, otti minut erityisesti silmätikukseen. Hän oli älykäs ja ymmärsi, että olen vaarallinen ihminen. Hän yritti 20 vuoden ajan nollata ammattitaitoni. Jokaisessa pääkirjoituksessa hän letkautti jossain vaiheessa, että kaikki ymmärtämättömät ja asiasta vallan tietämättömät, kuten minä, joka sanoo olevansa professori. Hän pani matalaksi. Muilla ihmisillä rotuyhdistyksessä ei ollut muuta tietoa ja tämä rouva piti huolen siitä, että kaikki tapahtui hänen tahtonsa mukaan. Hän on nyt edesmennyt. Aikanaan sain häneltä henkilökohtaista postia paljon ja ne olivat kaikki sitä tasoa, että olisin voinut lähteä hakemaan kunnianloukkaussyytettä, mutta en siihen lähtenyt.”

Jenna: ”Uskomatonta. Ja uskomatonta miten samankaltaista olen itse kohdannut viime aikoina. Ammattitaitoni kyseenalaistetaan, sen arvostelua joudun vastaanottamaan koko ajan.”

Marjatta: ”Ja yleensä myös mielenterveyttä myös epäillään, ainakin minulla. Puhutaan, että kuvittelen asioita.”

Jenna: ”Onneksi tässä pystyy näkemään myös huumoria, sillä ehkä selviää tästä.”

Marjatta: ”Sen avulla minä olen elänyt näin vanhaksi.”

Jenna: ”Toivotaan, että voin seurata samaa latua pitkin. Kun puhutaan koirien hyvinvoinnista, niin kenen edun mukaista se on, että meillä on rotuja, joiden täytyy nukkua lelu suussa, jotta ne saavat henkeä?”

Marjatta: ”Ainakin postikortin tekijöiden, sillä he ottavat mielellään kuvia ja lähettävät niitä Internetiin. Kuvissa söpöt koirat ovat lelu suussa ja toiset sitten niitä kuvia ihastelevat ja kuvat saavat tykkäyksiä. Minuahan aivan itkettää, kun näen sellaisen kuvan. Sekin on surullista, kun ihmiset ajattelevat, että voi sitä onnellista koiraa, kun saa oma lelu suussa sohvalla levätä. Ei ole yhtään niin sanottua tervettä järkeä tai maalaisjärkeä.”

Jenna: ”Sekin on söpöä, kun koira korisee.”

Marjatta: ”Niin, sitten sanotaan, että minunkin mieheni kuorsaa noin, on se ihanaa.”

Jenna: ”Juuri näin. Miten kansainvälisten rotujärjestöjen linjaukset vaikuttavat siihen, että ulkonäkökeskeisestä jalostuksesta ei ole päästy nopeammin terveyskeskeiseen?”

Marjatta: ”Olen suorastaan pettynyt kansainväliseen keskusjärjestöön. He vetävät sellaista linjaa, ettei tässä oikein mitään hätää ole. He ovat vetäneet samaa linjaa 40 vuoden ajan. Siellä on samat ihmiset aina. Olin kerran yhdessä heidän kokouksessaan, jossa puhuttiin koirien korvien typistämisen tarpeellisuudesta. Minun piti taistella, etten olisi alkanut kirkua siellä, sillä heidän mielestään kaiken tulee olla niin kuin ennenkin. Ennenkin on ollut kaunista ja kyllä koiran korvat on typistettävä, piste.”

Jenna: ”Tämä on uskomatonta. Sanohan vielä, mitä mieltä olet koirien korvien typistämisestä?”

Marjatta: ”Ei, ei ei. Koira tarvitsee korviaan moneen asiaan ja typistäminen tekee korvasta suojattoman ja se reuna on hyvin kipeä ja arka. Minulla oli tanskandoggi, jonka ostin pois eläinsuojelusyistä ja sillä oli typistetyt korvat. Kyllä se kärsi niistä, voi hyvänen aika. Koira tykkäsi, kun sitä koski, mutta korvat olivat kipeät. Se oli onneton, jos korvan lähelle laittoi kättä. Eikä se minusta edes paranna koiran ulkonäköä mitenkään. Ennen niin tehtiin varmasti siksi, että koira näyttäisi pelottavammalta, mutta sehän on järjetöntä.”

Jenna: ”Onko niin, että typistäminen on vain kosmeettisista syistä tehtävä operaatio?”

Marjatta: ”Jossain Kaukasian aroilla on koiria, joiden korvat otetaan niin lyhyiksi, ettei korvalehteä ole jäljellä lainkaan. Siellä sanotaan, että se tehdään, koska koirat joutuvat tappelemaan susien kanssa. Se on ihan totta. Jos sudet repivät koirien korvat, niin kipu on hirveä, että ne lakkaavat taistelemasta. Niin kauan kuin meillä ei ole susilaumoja, niin sille ei ole tarvetta. Vaikka susia kyllä suositaan nykyään, saa nähdä, tuleeko jatkossa tarve typistämiselle. Se on jäänne, mutta siellä toki toimiva jäänne, niin kauan kun on susia ja lampaita. Se on historiallinen perinne. Koirat eivät ole todellakaan kauniita, vain korva-aukko törröttää näkyvissä.”

Jenna: ”Jos kansainvälisellä rotujärjestöllä on sellainen suhtautuminen, että asiat pidetään samanlaisena kuin aiemminkin, niin millaisena näet Kennelliiton ja suomalaisten kasvattajien roolin?”

Marjatta: ”Hyvin tärkeänä. Suomalaisilla, ruotsalaisilla, norjalaisilla ja tanskalaisilla on samanlaiset kemiat ja paremmat terveysajatukset kuin eteläisimmillä mailla. On tahtoa ja paljon väkeä, joilla on ymmärrystä. Kansalaisten sivistystaso on näissä maissa korkea. Se lisää niiden ihmisten määrää, jotka ymmärtävät mitä me tahdomme, mutta ei se tarkoita koko kansaa. Ei tarvitse kuin katsoa eduskunnan keskustelutunteja niin huomaa, että mielipiteitä riittää joka suuntaan.”

Jenna: ”Niinpä. Miten hyvin tavalliset kasvattajat ovat mielestäsi perillä heidän tekemistään jalostusvalinnoista? Ja onko toiminta jalostusta vai pentujen teettämistä?”

Marjatta: ”On hyvinkin valistuneita kasvattajia ja he kouluttautuvat, Kennelliitto on kiitettävästi järjestänyt kursseja. Minäkin olen ollut paljon puhumassa kasvattajan peruskursseilla sekä siitä eteenpäin. Heillä on mahdollisuus tehdä kunnon jalostusvalintoja. Tässä on menty ehdottomasti eteenpäin. Koulutusta on hyvin paljon. Moni osaa kieliä ja he lähtevät muihinkin maihin kuuntelemaan koulutuksia. Ruotsalaisten ja norjalaisten kanssa meillä on hyvää yhteistyötä. On myös Jalostustieteellinen toimikunta, jossa ainakin tällä hetkellä on hyvin asiantuntevaa väkeä, joka voi antaa neuvoja, kunhan niitä seurataan. Sehän ei ole mikään valtiollinen järjestö, vaan vapaiden harrastajien järjestö.”

Jenna: ”Se on hyvä muistaa. Voisin kuvitella, että näissä koulutuksissa puhutaan myös sukusiitosasteista ja mitä haittaa siitä on, jos se on korkea. Kerrotko mitä haittaa siitä on?”

Marjatta: ”Yksinkertaisesti sanoen, se, että koirien mahdollisuus saada terveitä pentuja vähenee ja elinaika lyhenee ja ne heikentyvät kokonaisuudessaan. Myös perinnölliset ja piilevät sairaudet lisääntyvät tässä populaatiossa. Tähän on kiinnitetty erittäin voimakasta huomiota meillä Suomessa. Meillä on loistava tieteentekijä, maa- ja metsätaloustieteen tohtori Katariina Mäki, joka on tehnyt ensimmäisen väitöskirjan koiran jalostuksesta lonkkadysplasian ympärillä. Hän on nyt noussut kansainväliseen yhteisöön tietäjänä, koska hän on todella huippu tällä alalla. Hänellä on paljon tietämystä, jonka hän on antanut Kennelliitolle. Mutta Kennelliitto on antanut hieman työntöapua, niin, että hän on hakeutunut nykyään yksityisille markkinoille. Mikä on oikeastaan parempi, sillä Katariinan ura on lähtenyt huimaan nousuun, sillä häntä osataan paremmin arvostaa muualla kuin Kennelliiton vaikuttajien piirissä. Me olemme joskus saaneet Katariinan kanssa aikamoiset nuhteet Kennelliiton puheenjohtajalta, kun olemme vähän liikaa lausuneet totuuksia tietyissä lehdissä. Katariina on se, jolla on faktat hallussaan. Koska hänellä on hallussaan maa- ja metsätalous, hän osaa kaikki indeksit ja sukusiitosasiat. Hänellä on myös loistava taito selittää asiat niin, että tavallinen ihminen ymmärtää ne, jos vain viitsii kuunnella. Hän on hyvin viehättävä ihminen. Hänellä oli muuten cavalier, muttei ole hankkinut niitä lisää.”

Jenna: ”Ymmärrän oikein hyvin. Olet todennut aiemmin, että terve koira hengittää vapaasti, synnyttää normaalisti, liikkuu vaivatta ja saa sekä ihostaan että turkistaan suojaa säätä vastaan. Jos mietitään nykypäivän rotukoiria, miten nämä kriteerit toteutuvat käytännössä?”

Marjatta: ”Varsin vaihtelevasti. Meillähän on koiria, jotka ovat käyttökoiria ja joissa nämä kaikki vaatimukset ovat usein ihan paikallaan. En minä ainakaan menisi moittimaan alaskanmalamuuttia, kyllä ne pärjäävät siinä missä tarvitaan. Sitten on tuotu karvattomia rotuja kaukaa ja siinä on pidettävä ihmisen huolta, että koirilla on sellaiset varusteet, että ne pärjäävät talvellakin. Joskus näkee, kun pieni karvaton koira värisee hirveästi kaupan ulkopuolella. Silloin tekee mieli alkaa oikein ilkeäksi ja käydä vetämässä omistaja ulos kaupasta ja sanoa, että jos teillä on tuollainen koira, ettekö ymmärrä mitä tulee tehdä. Eivät kaikki edes ymmärrä. Monesti karvattomat koirat ovat hyvin mukavien ihmisten hoidossa, jotka pukevat ne niin, ettei niiltä ole mitään puuttumassa.”

Jenna: ”Oletko muuten koskaan jäänyt odottelemaan omistajaa, jos olet huomannut värisevän koiran Alepan edessä?”

Marjatta: ”Minä en ole ollut paikalla, mutta tuttava näki tällaisen tilanteen ja kauhistuneena minulle siitä kertoi. Minä saatan kyllä olla äkillisen toiminnan ihminen.”

Jenna: ”Tunnistan samaa itsessäni. Kiinanharjakoirahan on hyvä esimerkki rodusta, jolla on ongelmia. Jos sinun täytyisi luetella rotuja, jotka ovat mielestäsi pahimpia murheenkryynejä, niin mitä ne olisivat?”

Marjatta: ”Siinä on kyllä aika suma. Sanotaan bedlingtoninterrieri, sehän on varsin viehättävä koira. Niiden määrä on laskenut ja laskenut ja niiden perinnölliset sairaudet ovat tulleet tutuksi. Ei niitä enää niin paljoa näy. Toinen on clumberinspanieli, joka on jostain syystä vähän häviämässä. Minun mielestäni muotirodut kuten foxterrieri ovat sellaisia, joita näkee hirveän vähän. Tilalle on tullut muita vähän villimpää sukua olevia kaikenlaisia rottakoiria Englannin talleilta. Hyvä niin, koska ne ovat varsin reippaita. Mutta tällaisilla pitkään jalostetuilla terriereillä on vaikeuksia. Cairterrieri on hävinnyt melkein kokonaan myös perinnöllisen vian takia. Tietyillä roduilla, kuten saksanpaimenkoirilla, on valtavan suuri kanta ja ihmiset voivat niitä hankkia lemmikikseen tai käyttökoiraksi. Ongelmia siellä on hyvin paljon, mutta se on niin pidetty ja arvostettu rotu, että sen häviäminen toivottavasti yritetään estää mahdollisimman hyvin. Pienistä roduista esimerkiksi chihuahua on ihmeen pitkäikäinen, vaikka niissä on moni asia pielessä. Niillä voidaan hyväksyä se, ettei alaleuka ole kehittynyt kuin aivan vähän. Se, että kieli roikkuu poskella, on toisten mielestä vain hyvin söpöä.”

Jenna: ”Totta. Chihuahuasta tuli mieleen aika tuore tutkimus, jossa puhuttiin aukileesta chihuahuan päässä. Siinä sanottiin, että niillä on niin heikko kallo, että jos heittää tennispallon, koira voi kuolla.”

Marjatta: ”Aivan varmasti ja mitään lasten leluja ne eivät todellakaan ole. Niillä on yleensä kaikilla pysyvä aukile. Jos me suosimme tällaista pään muotoa, joka on hyvin korkeaotsainen, pilakuvamaisesti liioiteltu pää, niin ne näyttävät menestyvät näyttelyissä todella hyvin. Jos katsoo vanhoja meksikolaisia valokuvia, chihuahuat olivat aivan koiran näköisiä ja hyvin sieviä.”

Jenna: ”Tämä oli todella hyvä esimerkki käytännön ongelmista, joita ulkonäkökeskeinen jalostus on tuonut. Tuleeko muita esimerkkejä mieleen ongelmista, joita koirille on tullut?”

Marjatta: ”Kaikkien suurikokoisten koirien riesana tahtovat olla kasvuhäiriöt, nivelrustokasvuhäiriöt kyynärnivelissä ja lonkissa sekä osteokondroosi, näistä koirat kärsivät tavattomasti. Polviviat ja niiden aiheuttamat ontumiset. Kaikki nämä aiheuttavat kipua. Samoin kaikki lyhytkalloisten ongelmat. Minusta on hassua, kun ajatellaan, että kaikki nämä voidaan korjata leikkauksella. Täytyy muistaa, että se koira kärsii ja tuntee kipua, kun se herää narkoosista. Ei koiralle ole aivan sama onko nenää kaiveltu paljon vaiko ei, toimenpiteet aiheuttavat kipua. Osaan myös sääliä omistajia, sillä minulla on ollut kaksi koiraa, joilla oli perinnöllistä sairautta. Muistan, kuinka mietin yökaudet collietani, jolla oli collien silmäanomalia, että mitä jos se olisi aamulla täysin sokea. Itkin monet yöt peläten, että se sokeutuu täysin. Kukaan ei silloin osannut kertoa, ettei tauti pahene ja sitä ei osattu diagnosoida, eläinlääkärit antoivat vain uusia silmätippoja. Mutta minä kärsin.

Labradorini oli aivan huippu ja teki toisen labradorin kanssa pentueen. Sieltä putkahti 12 pentua, joista neljä oli täysin sokeita. Näitä ei osattu diagnosoida ja niinpä ne joutuivat uusille omistajille. Se oli hirveä järkytys, kun paljastui, että ne ovat sokeita. Ihmistenkin elämänlaatu kärsii tällaisista tilanteista. Jos pitäisi sanoa yksi täysin viaton rotu, en minä osaisi sitä mistään vetäistä. Mutta ilmeisesti sellainen olisi käytännön metsästävä koira, koska niillä täytyy olla luonnolliset toiminnot hyviä, jotta ne pärjäävät.”

Jenna: ”Jos mietimme pahimpia esimerkkejä kuten englanninbulldoggeja, voimmeko puhua niiden kohdalla jo ihmisten aiheuttamista rakennevioista?”

Marjatta: ”Ehdottomasti. Jos nämä olisivat syntyneet villinä, ne olisivat ajat sitten kuolleet. Jos näemme villejä koiria joissain kaupungeissa, ei siellä bulldoggin näköiset koirat juoksentele ympäri. Ne ovat kaikki tyylikkäitä keskikokoisia koiria, joissa on kaikki paikallaan. Tämä onkin se ihana luonnonvara, että jos useampi rotu kuolisi sukupuuttoon, ei meidän tarvitsisi huolehtia. Otetaan kiinni muutama kadulla vipeltävä koira ja totutetaan ihmisiin. Jos halutaan pentuja, niin siitä saa pentuja. Jos halutaan, että se oppii ajamaan jänistä, niin opetetaan ne siihen. Niistä tulee hyviä. Ei meidän tarvitse ylläpitää tällaista sairasta rotukantaa.”

Jenna: ”Siitä huolimatta, että kaikki tämä on tiedossa, tällaisia tuotetaan tänne koko ajan lisää. Mihin me tarvitsemme koiria, jotka eivät pysty lisääntymään tai synnyttämään ilman ihmisen apua?”

Marjatta: ”En osaa muuta sanoa, kuin että varmaankin bisnekseen. Voidaan myydä niitä. Kun katselee ulkomaisia ilmoituksia, niin lyttynaamaisista koirista maksetaan mielettömiä hintoja. Varsinkin, jos ne ovat niin väärän värisiä kuin voi olla ja väreissä, jotka ovat perinnöllisesti vieläkin huonompia. Siellä puhutaan pelkästä rahasta. En puhu nyt Suomesta, vaan lähinnä Keski- ja Etelä-Amerikan olosuhteista. Siellä halutaan, että on jotain kummallista. Ihminen haluaa, että on jotain millä briljeerata ja voi esitellä jotain, mikä on vielä kummallisempi kuin toisilla.”

Jenna: ”Kyllä, koira on tavallaan sellainen egon jatke.”

Marjatta: ”Se on valitettavasti sitä ja sitä minä en ollenkaan hyväksy.”

Jenna: ”Sitten meitä on kaksi. Rotuharrastajien ja kasvattajien parissa puhdasrotuisuuteen suhtaudutaan välillä aika kiihkeästi. Miten se on näkynyt sinun omalla työurallasi?”

Marjatta: ”Kun olin Kennelliiton aktiivina, minä ja muutama muu yritimme edistää sitä, että voitaisiin risteyttää rotu sellaisilla roduilla, mistä saataisiin tiettyjä parannuksia. Se kohtasi aivan kauheaa vastustusta ja sitä se on vieläkin. Jotenkin sekarotuisuus ymmärretään hyvin merkillisesti, että sellainen ei voi olla yhtä arvokas kuin puhdasrotuinen koira. Jotenkin tämä tuntuu kolmannen valtakunnan touhuilta.”

Jenna: ”Se on käsittämätöntä, että sekarotuisuus nähdään jotenkin arvottomampana.”

Marjatta: ”Se on karmeaa ja se loukkaa jotenkin ihmiskäsitystäni. Toisilla ihmisillä on vanhempia eri maista ja heitäkin tahdotaan vähän syrjiä. Tämä on rasismia sekä ihmisten että koirien maailmassa ja rasismia minä en hyväksy.”

Jenna: ”Hyvin sanottu, ihmiset eivät vain ehkä halua ymmärtää sitä.”

Marjatta: ”Ei, siihen annetaan jotain kauniita sanoja, mutta ne eivät minua enää petä.”

Jenna: ”Käsitykseni mukaan moni fanaattinen näyttelyharrastaja laittaa päänsä mieluummin puskaan kuin puhuu rotunsa terveysongelmista. Mikä on se viesti, jota nämä ihmiset eivät oikeasti halua kuulla?”

Marjatta: ”Totuus. Eihän se muuta ole kuin analyysi siitä, millaiset tällaisen koiran ja sen pennun mahdollisuudet ovat. Fanaattisuus on aina vähän tuhon tie, riippumatta siitä, mihin se kohdistuu.”

Jenna: ”Millaisia vihollisia sinä olet saanut, kun olet yrittänyt kertoa totuuden?”

Marjatta: ”Ainakin tämän kääpiöseurakoirayhdistyksen puheenjohtajan, hän oli varmasti rivissä ykkösenä innostamassa muitakin. Ketään niin kovaäänistä ja ilkeää, joka tulee ihan silmille en ole tavannut. Olin tässä kerran Kennelliiton kutsumana heidän luonaan eläkeläisenä vieraana. He tarjosivat lounaan ja tapasin nykyisen hallituksen. Jostain syystä yksi hallituksen jäsen ei koko aikana tervehtinyt minua. Voi olla, että ymmärsin väärin, mutta voi olla myös, että hänen mielipiteensä oli, että olen ihminen, jonka ei pitäisi olla siellä. Hän ehkä ajatteli, että olen tuhoamassa Kennelliittoa. Toisaalta, Kennelliitto on virallisesti hyväksynyt minut kunniajäseneksi.”

Jenna: ”Ei ole totta, ilmeestäni olisi äsken saanut varmasti hyvän valokuvan. Pöyristyttävää.”

Marjatta: ”Ei hän sanonut mitään, mutta näitä on paljon, jotka varmasti ajattelevat, että voi hyvänen aika, vieläkö tuo ihminen on täällä.”

Jenna: ”Onneksi olet.”

Marjatta: ”Olen pystynyt ja halunnut jakaa tietämykseni esimerkiksi opetuksessa, vaikka tämä ei ole ollenkaan se ala, mistä palkan sain. Sain onnekseni luennoida koirien perinnöllisistä vioista Kotieläinhygienian laitoksella, vaikka tällainen luennointi ei varsinaisesti ollut ohjelmassa. Siellä oli kollegoita, jotka panostivat eläinten hyvinvointiin ja tajusivat, että tämä liittyy eläinten hyvinvointiin. Mitään korvausta näistä luennoista en tietenkään saanut, se oli vain sellainen sivuraide. Ei se siihen jäänyt, mutta osoittaa arvostuksen tasoa, ettei eläinlääketieteen opetuksessa ensimmäinen asia ole koirien perinnölliset taudit.”

Jenna: ”Tämä on ehkä tällaista sydänveriasiaa, mitä täällä ollaan jakamassa.”

Marjatta: ”Täytyy olla pikkuisen hullu ja ennen kaikkea hullunrohkea, että menee puhumaan sellaisesta.”

Jenna: ”Kyllä. Huomasin koira.netistä, että vuoden 2022 ranskanbulldoggina palkittiin koira, jolla on muun muassa E-lonkat, kalkkeutuneet välilevyt ja vakavat BOAS-oireet. Millaisia ajatuksia tämä herättää?”

Marjatta: ”Sitä, että tässä asiassa eivät ole silmät ollenkaan auenneet ja edelleen katsotaan, että tuo koira on ihanne. Tämähän on esimerkki muille, että tällainen on hyvä. Näiden koirien ja niiden pentujen hinnat nousevat paljon tällaisen mainoksen myötä. Ja raha on yksi motiivi, ei sitä voida kieltää.”

Jenna: ”Raha ratkaisee, kuten Irwin lauloi. Onko sinulla jäänyt mieleen esimerkkiä koirapotilaasta, jonka ulkonäkö olisi säälittänyt sinua?”

Marjatta: ”Ehkä ensimmäisenä englanninbulldoggi, joka oli todella söpö. Juuri sellainen, josta sanoin sen nähdessäni, että minun täytyy saada tuo syliini. Se laukaisi minussa kaikki hoivavietit, se oli kuin vauva, pehmoinen, ihana ja vähän tuhisi. Mutta syy, miksi se oli siellä, oli se, ettei se saanut enää kunnolla hengitettyä. Oli aika lämmin ilma, koiran elämän ensimmäinen lämpöaalto oli tullut ja se haukkoi henkeään ja se laitettiin happikaappiin. Sylissäni oli vauvamainen ihana otus, mutta se oli kuolemaisillaan. Kun koira oli laitettu teho-osaston happikaappiin lepäämään, kutsuin paikalle Suomen eläinsuojeluyhdistyksen silloisen puheenjohtajan, kollegani, professori Outi Vainion. Pyysin häntä tulemaan katsomaan. Hän oli farmakologi, joka ei itse nähnyt näitä potilaita ollenkaan ja harrasti kissoja. Hän tuli ja katsoi ja alkoi itkeä. Silloin mietin, ettei se ole yksin minun tunne-elämäni, joka tässä heittää. Koira vetosi äidillisiin tunteisiini, mutta syy miksi teen tätä työtä oli koirien auttaminen. Tämä yksilö ei ollut ainoa vastaanotolla sen helleaallon aikana ja nämä tapaukset ovat olleet säälittäviä.”

Jenna: ”Voin kuvitella tilanteen sieluni silmin ja se tuntuu aivan kauhistuttavalta. Tulee mieleen baby schema-teoria, jonka mukaan lyttynaamaiset koirat muistuttavat ihmisvauvan kasvoja ja sen takia herättävät meissä hoivavietin.”

Marjatta: ”Niissä on kaikki klassiset merkit, jos lukee sielutieteen kirjoja. On korkea otsa, suuret silmät, pieni suu ja nenä, ihana tuhina ja pehmeys. Ihminen joutuu taistelemaan itsensä kanssa, ovatko ne meidän omat hoivavietit vai mikä, mikä vie meitä eteenpäin. Voin kuvitella, että moni jalostaa bulldoggeja ihan hoivavietin takia. Huomasin itse silloin aikanaan, kuinka koira vetosi minuun.”

Jenna: ”Se vetoaa minuunkin. Jos näen minkä tahansa koiranpennun, menen automaattisesti lässyttämään niille.”

Marjatta: ”Kun vielä kosket siihen, niin tulee voi ei-olo. Viimeksi oli tällainen olo, kun minulla oli pikkupoikani sylissäni.”

Jenna: ”Jemima Harrison, josta aiemmin puhuimme, ohjasi BBC:n dokumentin Pedigree Dogs Exposed, joka esitettiin vuonna 2008. Dokumentti paljasti pahoja epäkohtia liittyen koirien jalostukseen sekä koiranäyttelyihin. Olet seurannut tätä sivusta, niin millaisia vaikutuksia mielestäsi dokumentilla on ollut?”

Marjatta: ”Aika voimakkaita, vaikka ei Englannin kaltaista suurta maata mihinkään käännetä varsinkaan bulldoggien kohdalla. Hän on saanut kuitenkin uskomattoman paljon hyvää aikaiseksi ja on mukana kaikissa kongresseissa nostamassa näitä asioita pelotta esille. Ihmettelen hänen rohkeuttaan. Hän on saanut myös suurimpiin näyttelyihin jalkaansa ovenväliin niin, että niissä ei iljetä palkita kaikkein kamalimpia tapauksia. Välillä näyttelyissä näkee esimerkiksi saksanpaimenkoiria, joilla ei oikein enää pysy jalat alla. Hän on tehnyt niin mahtavaa työtä, että hänelle tulisi kyllä saada keskelle Lontoota iso patsas. Rohkea ja tietävä ihminen. Kaikki, ketkä haluavat lisää tietoa, voivat löytää hänen sivustonsa Internetistä. Hänellä on niin valtava tietopankki, että olen kuunnellut häntä hyvin hartaasti. Olen saanut puhua hänen kanssaan ja toivottavasti vielä saan yhteyden. Hän lähetti minulle pedigree dogeista levyn kiitokseksi siitä, että hän katsoi minun yrittäneeni täällä Suomessa parhaani.”

Jenna: ”Mahtavaa, toivotaan, että tulevaisuudessa on enemmänkin Jemimoita täällä.”

Marjatta: ”Kyllä niitä on, niitä on kasvamassa. Minä olen kasvattanut niitä taimia ja toiset toimivat oikein hyvin.”

Jenna: ”Hienosti sanottu. Näetkö mitään eettistä ongelmaa siinä, että ihminen kasvattaa työkseen sisäsiittoista rotua, joka on niin sanotusti monistettu finaaliin?”

Marjatta: ”Kyllä, mutta mikä minä olen sitä tuomitsemaan, muuta kuin moraalisesti tietenkin. Tuntuu pahalta, sillä meillä on paljon sellaisia koiria, joita voisi viedä hyvällä omallatunnolla eteenpäin. Kunhan ei liioitella niitä mihinkään suuntaan, se liioittelu on se paha asia.”

Jenna: ”Kyllä, sen voisi alleviivata. Millä me voimme varmistaa, että uudet sukupolvet eivät enää jatka näiden sairaiden rotujen ihannointia niissä postikorteissa?”

Marjatta: ”Ei siinä oikein muuta voi, kun mitä minä olen yrittänytkin. Valistus, valistus ja valistus. Nuoret ovat jo paljon kriittisempiä, kuin mitä esimerkiksi oma sukupolveni oli. Huomasin jo poikani kavereista, eivät ole mitään koiraharrastajia, niin he panivat koirissa merkille sellaisia asioita, mitkä eivät minun mielestä olleet mitenkään ihmeellisiä. He ovat paljon tarkkaavaisempia ja uskaltavat myös aukaista suunsa. Näen nuorissa mahdollisuuden. Varttuneimpien kääntäminen tähän hyvään asiaan ja uskoon voi olla haasteellisempaa, mutta kyllä sielläkin on käännynnäisiä.”

Jenna: ”Olen itsekin huomannut käytännön esimerkkejä, että muutamien pää on kääntynyt.”

Marjatta: ”Kyllä on, mutta en näe muuta keinoja kuin valistuksen käännyttämiseen.”

Jenna: ”Olet joskus sanonut, että tieto täytyy antaa ikään kuin syöttämällä ihmisille?”

Marjatta: ”Kyllä ja toistaa jollakin tavalla. Olen koittanut myös paketoida tiedon vähän makeammin, toisista on niin hauskaa, kun puhun näistä asioista. Siinä samalla tarjoan myrkkyä koiranjalostuksen pahoihin asioihin, sellaista vastamyrkkyä.”

Jenna: ”Aika hyvä kattaus, varmasti toimii.”

Marjatta: ”Kyllä se toimii ja tiedän, että ihminen oppii parhaiten, kun hän ei ole pelkotilassa tai jännitä, vaan hän on rentoutunut. Huumorihan toimii tässä loistavasti.”

Jenna: ”Odotan innolla, että Suomeen tulisi stand up-koomikko, joka alkaisi puhua näistä asioista, se voisi tehdä hyvää.”

Marjatta: ”Jos uudelleen alan elämään, ehkä minusta tulee sellainen.”

Jenna: ”Sitähän ei tiedä, mihin kukakin täältä päätyy. Otetaan loppuun vielä konkreettisia keinoja, millä voisimme vähentää riskejä näihin perinnöllisiin vikoihin ja sairauksiin. Monien rotujen kohdalla on jo käynnissä roturisteysprojektit, kuten cavalierien ja ranskanbulldoggien kohdalla. On eri asia, toteutuvatko nämä koskaan, mutta ainakin siitä puhutaan. Onko tämä hyvä tie?”

Marjatta: ”Kyllä se on ja sanoisin, että ennen kaikkea tulee ottaa huomioon Hannes Lohen tutkimukset ja kaikki se, mitä hän on tehnyt näiden geenien tunnistamisen eteen. Mille kaikelle hän on jo saanut laadittua määritykset geneettisten virheiden tähden. Se on faktaa, jonka on mentävä läpi, koska se on asia, joka on todistettu. Hänen työtään tulisi tukea. Täytyy sanoa, että Kennelliitto on kohdellut häntä aika rumasti, mitä en sinällään ihmettele, sillä hän tuo esiin totuuden. Ja totuuden puhujan osa on se, minkä jo tiedämmekin. Seuratkaa mitä Hannes Lohi puhuu ja myös hänen työryhmässään on todellisia tietäjiä, joita kuunnellessa ei tule kuunneltua mitään höpsötyksiä.”

Jenna: ”Eli roturisteytysprojektit ovat hyviä, onko muita väyliä? Jos mietitään englanninbulldoggia, joka on hyvin huonossa jamassa, auttaisiko sitä roturisteytys, jos sellainen tulisi?”

Marjatta: ”Ei ainakaan ihan äkkiä. Se ongelma on niin iso, etten osaa edes tässä arvioida kuinka paha. Jonkinlainen stoppi siihen on saatava.”

Jenna: ”Eikä voi edes sanoa ennen kuin on liian myöhäistä, koska se on jo liian myöhäistä.”

Marjatta: ”Niin se on. Miten ihmisistä saisi kaivettua heidän empaattisuutensa esiin, sillä jos he alkavat oikeasti ajatella tämän koiran elämää, niin sehän on onneton. Tämä koira on luonteeltaan niin ihana ja koittaa olla mahdollisimman reipas, mutta minua itkettää rodun kohtalo ja käy se sääliksi.”

Jenna: ”Voin jakaa tämän tunteen. 40 vuotta on pitkä aika ja jotkin asiat ovat varmasti edistyneetkin. Jos sinun täytyisi sanoa rotukoiramaailman positiivisia asioita, niin mitkä voisivat olla tällaisia todistamiasi positiivisia asioita?”

Marjatta: ”Koko tämä lonkka-niveldysplasiaprojektin edistyminen, vielä kun siitä saadaan tarkat geneettiset tiedot, miten se edistyy. Samalla tämä vaikea osteokondroosiongelma, joka ainakin tiedostetaan, vaikkei siitä ole päästy vielä eroon, eikä ehkä koskaan päästäkään. Luusto-ongelmien ja välilevyongelmien tunnistamisessa on tehty tarmokasta työtä erityisesti mäyräkoirien kohdalla. Hillitsemisessä on tosin vaikeaa edistyä. On myös ihmisiä, jotka pystyvät antamaan lausuntoja perinnöllisistä silmäsairauksista ja karsimaan niitä. Minä olin opaskoiratoiminnassa mukana vuodesta 1978 ja myöhemmin neuvonantajana jalostuksessa ja myöhemmin myös opastoimikunnan jäsen. Minulla oli mahdollisuus vaikuttaa siihen, etteivät opaskoirat sokeutuisi hakemalla geneettistä tietokantaa. Ensiksi tietokantaa ei ollut muualla kuin minun päässäni ja nykyään perinnölliset silmäsairaudet eivät ole tekijä, joka haittaisi opaskoirien jalostusta. Se on tietenkin hyvin tärkeää. Sama on epilepsian suhteen. Sitä esiintyy sitä enemmän, mitä läheisempää sukua koirat ovat. Sitä alkoi olla opaskoirakoululla, kunnes sitä opittiin välttämään ja ennen kaikkea saatiin ihmiset rehellisesti ilmoittamaan, jos heidän koirallaan oli epilepsiaa. Tarkoitan erityisesti ulkopuolelta tulevia siitoskoiria. Se perustuu keskinäiseen rehellisyyteen, miten päästään tässä asiassa eteenpäin.”

Jenna: ”Tuo keskinäinen rehellisyys on hyvä pointti. Jos esimerkiksi ilmoitat cavalierin magneettikuvaukseen, se perustuu omistajan ilmoitukseen siitä, onko koira oireileva vai ei.”

Marjatta: ”Magneettikuvausta ei ollut omassa nuoruudessani ja nyt on. Minä olen koittanut sitä edistää, sillä sitten on olemassa faktaa, eikä kyseessä ole kenenkään mielikuvitus.”

Jenna: ”Olet aiemmissa haastatteluissa todennut, että voit hyvillä mielin luottaa siihen, että koirarotujen tervehdyttämiseen tähtäävällä työlläsi on suuri määrä jatkajia. Puhuit aiemmin taimista, ketä nämä taimet ovat? Minä ainakin.”

Marjatta: ”No hyvä, tuli taas uusi taimi tarhaan. Minähän olen kouluttanut eläinlääkäreitä Eläinlääketieteellisessä korkeakoulussa 30 vuotta ja siellä minun läheisimmät henkilöt, kuten dosentti Anu Lappalainen, ovat kovin innostuneita aiheesta. Anu on aktiivinen mäyräkoirien asioissa ja häneltä tulee suorat sanat ja hän on työssään erinomainen. Nykyinen radiologi Vilma Reunanen on itse kultaisten noutajien kasvattaja sekä dysplasia-lausuntojen antaja, kuten Anukin oli. Ruotsiin muutti aikoinaan Kennelliiton dysplasia-tarkastaja Anni Liman ja hän pitää lippua korkealla siellä ja arvostelee nykyään ruotsalaisten koirien lonkkia. On lukematon määrä ihmisiä, jotka pitävät minua esikuvanaan. Facebookissa on esimerkiksi yli 200 ihmistä, jotka haluavat seurata minua ja tiedän, että he lukevat mitä minä kirjoitan ja ovat mukana keskustelussa. Varmasti on myös hiljaisia seuraajia, jotka lukevat mitä kirjoitan. Heitä on paljon ja he ovat merkittävissä tehtävissä työurallaan ja heitä kuunnellaan. Ei minulla ole ollenkaan huolta siitä, että tieto menisi maan alle kanssani.”

Jenna: ”Siitä ei kannata olla huolissaan. On mahtavaa kuulla, että seuraajissa on satoja ihmisiä. Jos sinuun haluaa saada yhteyden, niin mikä on se väylä, onko se Facebook vai Twitter?”

Marjatta: ”Olen molemmissa kanavissa omalla nimelläni. Toinen nimeni on Pirkko, eli saatan olla nimellä Pirkko Marjatta tai Marjatta Snellman. Instagramissa olen nimellisesti, mutta en juurikaan käytä sitä, se on vähän liikaa.”

Jenna: ”Se on ihan ymmärrettävää, ettei kannata ottaa kaikkia somekanavia haltuun, jos ikää on enemmän. Enemmän ainakin kuin minulla.”

Marjatta: ”Siitä voimme olla varmoja.”

Jenna: ”Millaisia terveisiä haluat lähettää ihmisille, jotka eivät vielä uskalla puhua näistä asioista, koska pelottaa?”

Marjatta: ”Sanon, että kaikki sympatiani teille, mutta muistakaa, että edustatte koiraa ja sen elämää. Te olette koiran äänitorvi siitä, miten sen elämä saataisiin mahdollisimman mukavaksi ja sen hyvinvointi olisi taattu. Koittakaa ajatella sitä. Hankkikaa tietoa. Jos joku ihminen pelottaa, lukekaa, mitä hän on kirjoittanut. Aina löytyy joku, joka tietää asioista ja jolta voi kysyä. Parempi, kun on useampia keneltä kysyä, niin voi katsoa, mikä on tietojen yhteissumma.”

Jenna: ”Onko joku asia, mitä en ole tajunnut kysyä ja olisit toivonut, että olisin kysynyt?”

Marjatta: ”Tämä on niin laaja aihe, että varmasti on. Voisin kuvitella, että voisimme keskustella tästä asiasta kaksi viikkoa. Tämä ei ole yksinkertainen asia. Se on tärkeää, että me, jotka ymmärrämme asian vakavuuden, tuemme toisiamme. Ja kuinka tässä edistetään niin koiran kuin ihmisen hyvinvointia. Tiedän, kuinka ahdistavaa on omistajalle, kun koira sairastaa.”

Jenna: ”Tiedän myös sen. Otetaan loppuun vielä pieni sanaleikki. Aloitan lauseet ja saat lopettaa ne. Olen jaksanut puhua jalostuksesta 40 vuoden ajan, koska…”

Marjatta: ”…minä en huomannut, että kukaan muu haluaisi puhua tästä. Olisin mielelläni saanut hieman taustatukea, mutta aiemmin oltiin asiasta varsin hiljaa ja annettiin yhden hölmön puhua, joka oli sitten minä. Minulla on aina ollut pioneeriote, myös väitöskirjaa tehdessä. Aloin tutkia asiaa, mitä kukaan ei ollut aiemmin tutkinut. Se ei ollut koiranjalostusta, mutta minulla on aina pioneerihenki päällä.”

Jenna: ”Pahin kuvaamani koira…”

Marjatta: ”…on ollut pahoinpideltyjä ja auton alle jääneitä koiria. Eivät kaikki koirien ongelmat johdu jalostuksesta.”

Jenna: ”Jos luontoäiti päättäisi, meillä ei olisi…”

Marjatta: ”…sellaisia koiria, jotka eivät pärjäisi, jos ne päästettäisiin irti ja niiden tulisi löytää itse ruokansa. Niiden tulisi jaksaa juosta ja olla joutumatta petojen suuhun.”

Jenna: ”Koiran ylimääräinen iho tuo mieleeni…”

Marjatta: ”… se on luksus, minkä joku taiteilija haluaa teokseensa ja koiraan se ei kuulu.”

Jenna: ”Kiinanpalatsikoira näyttää mielestäni…”

Marjatta: ”…lelulta.”

Jenna: ”Tuhannet kiitokset Marjatta, oli ilo ja suuri kunnia saada sinut vieraaksi.”

Marjatta: ”Kiitos tästä mahdollisuudesta puhua jälleen koirien puolesta.”

Luit Koira haudattuna-podcastia ja minä olen toimittaja Jenna Lehtonen. Seuraa minua somessa niin jatketaan koirakeskustelua siellä. Kiitos että luit.