Vieraskynä: Sekarotuinen koiranpentu navetasta

Tiedättekö ne koirat, jotka pelastavat ihmishenkiä? Ne koirat, joiden pelkkä olemus on tukena ja turvana, kun sattuu jotain ikävää? En tarkoita siis pelastuskoiria, vaan pelastajakoiria. Sekarotuinen Elli-koirani on sellainen. Olemme viettäneet yhteistä elämää nyt yli yksitoista vuotta ja olen hänelle henkeni velkaa, kirjoittaa taiteen maisteri Eerika Jalasaho.

Elli on ensimmäinen koirani. Ensimmäisessä koirassani tuli olla voimarotua, koska jostain syystä ne osuvat minulla heikkoon paikkaan sydämessäni. Englannissa asuessani tutustuin ensin staffeihin, sitten amstaffeihin ja pitbulleihin. Siitä sitten laajeni tietämys myös molossirotuihin ja niin edelleen. Mutta terrieri sen olla pitää, joten staffi tai amstaffi olivat vaihtoehtoni.

Kyselin kasvattajilta koiranpentuja, kävin tapaamassa paria, ja kertaalleen jo kieltäydyin ostamaan staffin hämäristä olosuhteista. Sentään jotain osasin tehdä oikein. Koirassani ei tulisi olla metsästysrotua, saksanpaimenkoiraa eikä sen tulisi olla brindle, päätin. Olin valmis siis harkitsemaan sekarotuista, kunhan staffia tai amstaffia on mukana. Etsintä oli jopa maanista, useita kertoja päivässä avasin Apulan tai Tori.fi-sivuston, kasvattajien ja rotuyhdistysten sivuja. Sitten osui: kotipaikkakuntaani lähellä myydään staffin ja hirvikoiran sekoituspentuja. Mikäs ihmeellinen sekoitus tämä onkaan. Ajattelin, että vahinkopennut tietysti.

Innostuneena ja jännittyneenä ajelin savolaista maantietä katsomaan näitä vahinkoja. Saavuin kohteeseen, jossa aukesi idyllinen maalaispiha navettoineen ja koirankoppeineen. Myyjä vahvisti vahingon sattuneen: joku naapurin koira, varmaankin harmaa norjanhirvikoira on kiivennyt navetan päädyssä olevan korkean aitauksen yli astumaan juoksuista emäkoiraa. On ne sitkeitä, myyjä ihmetteli. Tai sitten oman pihan vahtina toimiva jämtlanninpystykorva, mutta se ei olisi osannut varmaan pistää itseään takaisin naruun, pohdin mielessäni.

Navetan ovet aukenivat ja esiin pingahti iloinen koiranpentukatras. Yksi, kaksi, kolme… monta niitä nyt olikaan? Viisi niitä oli, joista yksi erottui: pystykorvainen brindle narttupentu, joka kävi heti silloisen kumppanini lahkeeseen kiinni ja retuutti kunnolla. Myyjä sanoi, että tätä ajattelin sinulle, koska se on staffimaisin näistä kaikista ja staffihan sinulla oli mielessä. Kauhistuin, kun kertasin mielessäni: metsästysrotua sekä taistelukoirarotua geeneissään kantava brindle ja villein pentu ensimmäiseksi koirakseni.

Emä karkuteillä

Muutaman päivän mietittyäni en kuitenkaan voinut enää luopua ajatuksesta, että elämäni täyttäisi juuri tämä elämänhaluinen pentu. Tästä pennusta uhkui itsevarmuus, rohkeus ja välittömyys. Ja olinhan toivonut pentua niin pitkään. Kun luovutuksen aika tuli, ajattelin vielä pennun hakumatkalla, että olenko tekemässä virheen.

Saavuttuani Ellin synnyinkotiin sain varmistuksen valintaani – myyjä kertoi kauhuissaan, kuinka pentujen emä oli lähtenyt vastoin tapojaan huitelemaan metsään irti ollessaan, perässään kaksi viimeistä narttupentua. Ne olivat olleet karussa muutaman päivän. Myyjä oli päättänyt olla kertomatta minulle, jotta en huolestuisi turhaan. Maalla on ilmeisesti hieman eri huolestumisen asteet kuin kaupungissa, ajattelin. Elli oli löytynyt ensimmäisenä, koska hän oli jäänyt emästään ja sisaruksestaan jälkeen ja oli mennyt raapimaan tielleen sattuneen mökin ovea. Epävarmuus vaihtui ylpeydeksi: miten älykäs ja ihmiseen tukeutuva pentu. Miten neuvokas!

Meni aikaa, että löysimme yhteisen sävelen. Alkuun olin niin neuvoton kuin ensimmäisen koiran omistaja voi olla. Minulla kävi monessa asiassa tuuri: Elli ei traumatisoitunut epäjohdonmukaisuudestani eikä siitä, että en osannut sosialisoida häntä ”oikealla tavalla”. Koirapuisto oli meidän paikkamme, missä tavata muita koiria ja uskalsin vain toivoa, että Ellin staffiominaisuudeksi luokiteltavaa koira-aggressiivisuutta ei ilmenisi. Ellistä kasvoi toisia koiria uteliaalla, tosin hieman liian innokkaalla tavalla kohtaava koira, joka osasi puhua koiraa silti todella hyvin. Ihme kyllä. Ajan myötä itsevarmuuteni kasvoi, kehityin ja opin, ja tätä nykyä ainakin pyrin johdonmukaisuuteen kommunikoidessani Ellin kanssa. Tosin paljoa ei sen eteen enää tarvitse tehdä, koska hän lukee minua kuin avointa kirjaa.

"Kiintymys on vahvempaa kuin esteettiset seikat"

Elli kasvatti minusta aikuisen. Aikuisen ihmisen, joka uskaltaa kiintyä ja päästää lähelle, oppia ja muuttaa mieltään, hyödyntää herkkyyttään sekä hoivata ja puolustaa tarvittaessa. Nämä puolet olivat minussa enemmän tai vähemmän piilossa ennen Ellin tuloa elämääni. Muitakin puolia jouduin kohtaamaan: oman kykenemättömyyteni kommunikoida toiselle lajille, kärsimättömyyteni sekä kulttuurin ja muiden vaikutuksen mielipiteisiini ja asenteisiini. Ilman näiden puolien kohtaamista en olisi sellainen ihminen minkälainen olen nykyään enkä usko, että tilalla olisi mitään parempaa. Voi olla, etten olisi edes elossa.

Ulkonäöltään Elli ei vastannut toiveisiini isopäisestä, leveäsuisesta bull-tyypin koirasta. Ellillä on pystykorvat, pitkä kuono, pää normaalin kokoinen suhteessa muuhun kehoon ja siihen sopivan pituiset jalat. Joku on sanonut, että hän näyttää jopa susimaiselta. Minulle hän on maailman kaunein olento ja syy siihen on sitoutuminen. Me olemme sitoutuneet toisiimme ja kiintymys on vahvempaa kuin esteettiset seikat.

Yksi asia minua on kuitenkin harmittanut valinnassa. Se, etten ostanut koiraa kasvattajalta. Jäin ensimmäisen koirani kasvattamisessa todella yksin enkä siis saanut sitä tukea, mitä kasvattajat ainakin kovasti mainostavat. Tämäkin on tosin ihmisten virhe, ei koiran. Elli on sukeltanut monen läheiseni, ystäväni ja tuttavani sydämiin omalla persoonallaan ja siten olen saanut tukea laajasti. Toivon, että pystyn antamaan Ellille edes osan siitä, mitä hän on minulle ja lähipiirilleni antanut – ihan vahingossa.

Olkaa uteliaita, kriittisiä ja avoimia. Ennen kaikkea, antakaa koiralle mahdollisuus olla eläin eikä visio.

Teksti: Eerika Jalasaho

Kirjoittaja on taiteen maisteri, joka järjestää näyttelyä aiheesta estetiikan merkitys koiranjalostuksessa.